MUISTITIETOJA SALMIN RAJASELÄSTÄ EINO TOIVIAINEN

Muistitietoja Salmin Rajaselästä

Eino Toiviainen

Kuten kylän nimi jo ilmaisee, oli tämä rajakylä vanhassa Salmin pitäjässä. Aikoinaan toimi kylässä opinto- kerho, kuten niin monessa muussakin kylässä ja opintokerholaiset keräsivät tietoja kylänsä menneisyydestä vanhoilta asukkailla. Seuraavassa esitetään eräitä näistä muistitiedoista.

 Kylän suvuista

 Tähän muinoin syrjäiseen kylään muistellaan saapuneen Aunuksen Pätsimäestä, josta kylään olivat tulleet Petjakon ja Pekkolan suvut. Näistä suvuista kansa muisteli polveutuneen Niiraset ja Semonovat, mutta alkujaan he olivat Petjakoita. Toroit ja Hartikaiset arveltiin olevan vanhoja Pekkolan suvun haarautumia. Kolmas kylään kotiutunut suku oli Sekiljuagiston suku, mutta mistä tämä alun alkaen kylään siirtyi, sitä eivät muistitiedot osanneet selittää vaan yleisesti katsottiin että Sauhket, Lindiet, Linnut, Jetsoset ja Loimet olivat tätä "perua". On säilynyt sellainen muistitieto, että vanhimmat asukkaat siirrettiin Orlovin herrojen toimesta Aunuksen puolelta.

 Joitakin muistoja historiallisista vaiheista.

 Kansa muistelee että nämä seudut kuuluivat Venäjän piiriin ja että lännen puolen asukkaita, jotka olivat toisuskoisia, nimitettiin "ruotseiksi" ja silloin heitä peljättiin. Eikä näitä auringon laskun suunnalta saapunelta rautaisiin pukuihin pukeutuneita ja korskuvilla orheilla ratsastavia sotilaita aiheetta peljättykään. Heidän päällikkönään muistellaan olleen jonkin Niilo Henrikinpojan jota kansa täällä kutsui---Henrikin Miikkulaksi ja hänen kerrottiin olleen pahan ja kovakouraisen miehen. Ankarien herrojen pelosta monet silloin jättivät maansa ja mantunsa ja siirtyivät Aunuksen puolelle. Päästyään täällä isännäksi muistellaan "ruotsien" täällä kastaneen uudelleen kansaa, panneen vettä päähän ja kovasti kieltäneen silmien ristimisen obrasan alla. Monet silloin siirsivät nämä pyhät kuvat nauriskuoppiin ja siellä, "ruotseilta" salassa, kävivät hartautta harjoittamassa. Ken ei suostunut noudattamaan valloittajien tahtoa, se ilman muuta surmattiin. Joidenkin talojen silloiset isännät olivat päässeet hyviin väleihin "ruotsien" kanssa. He saivat jäädä paikoilleen ja heidän talonsa säilyivät.

 Täältä Rajaselästä olivat "ruotsit" yrittäneet tunkeentua Aunuksen puolelle. Eräänä syyskesän päivänä olivat he päässeet Ison-Mänen kylään, mutta silloin oli täkäläisten päällikkö, Tiihongan livan eli pajari Tiihonof sotajuonella saanut "ruotsit" vetääntymään pois. Tämä pajari oli näet lähettänyt kapulan kiertämään kaikkialle lähikyliin, mikä tiesi sitä, että vähintäin mies talosta, suuremmista kaksi oli saavuttava johonkin hänen määräämään paikkaan, Jokaisen saapuvan miehen piti ottaa mukaansa yksi vaatekerta päälläolevan lisäksi. Sadat karjalaiset olivatkin tätä kutsua noudattaneet. Nyt antoi pajari vaatettaa pellolla olevat ruiskuhilat tuolla miesten mukana olevalla toisella vaatekerralla ja vielä pannut miehensä liikuskelemaan kiireisesti kuhilaiden väleillä. Tällöin olivat pellot näyttäneet olevan täynnä miehiä ja tämä oli pelästyttänyt "ruotsit', niin että he vetääntyivät pois paikkakunnalta ja takaa-ajoon siirtyneet vastustajat surmasivat heistä monia.

  Muutoin näitä vihollisina pidettyjä "ruotseja" oli tulvinut sieltä Laatokalta päin tavattomasti niin että vaikkapa heistä moni sai surmansa, aina uutta tuli tilalle- Menneinä vuosisatoina liikkui täälläkin joitakin sissejä, joilla päällysmiehenä muistellaan olleen jokin Tiainen--nimisen miehen ja tämä hyökkäili venäläisten majapaikkoihin ja sai näissä aikaan suurta hävitystä. Ehkä tästä syystä on pahankurisen miehestä sanottu että no "se on kusisa".

 Kylän pyhättö eli tsasouna

 Täkäläinen väestö on ammoisista ajoista asti ollut varsin uskonnollista tästä kertoivat kaunista kieltään vanhat kyläpyhät, jollaista ei puuttunut Rajaselästäkään. Tämän kylän ensinmäinen tsasounan muistelivat vanhat rakentaneen erään miehen, jota kutsuttiin Hokan Vasaksi ja joka lienee elänyt viime vuosisadan toisella vuosikymmenellä. Noina aikoina kuului olleen sellaiset määräykset tämmöisen rakennuksen rakentamisesta että oli tehtävä ilmoitus viranomaisille, luultavasti rakennushirsien saamiseksi kruunun metsistä. Tätä ilmoitusta ei Vasa hoksannut tahi halunnut tehdä, oli vain omin päin kopsinut kokoon. pyhäkön Lomuselälle. Silloinpa viranomaiset pistivät omapäisen kirkon rakentajan telkien taakse ja rakennelma jäi viranomaisille. Nyt kävivät kyläläiset "hyvin sanoin" puhuttelemassa viranomaisia ja pyysivät saada Vasan alkaman rakennuksen omakseen ja tähän viranomaiset suostuivatkin. 'Yhteisvoimin, talkoilla saatiin tsasouna valmiiksi ja pyhättöä alettiin käyttää sunnuntaisin ja juhlapäivin. Kylän varakkaammat asukkaat lahjoittivat tsasounaan sitten kellonkin.

Lukea ei silloin vielä monikaan tuskin kukaan osannut vaan jokainen höpötti jotain itseksensä, kunnes tsasounan staarosta lopuksi sanoi: ”Mängiä, ristirahvas, murginal", jolloin ihmiset poistuivat koteihinsa praasniekkaa pitämään.

 Oli entisistä ajoista lähtien ollut sellainen tapa, että emännät olivat pyhäkköön tullessaan tuoneet sille tulijaisia, villoja ja voita että siivatat, lehmät ja lampaat hyvin menestyvät sekä pedoilta ja vahingoilta säilyisivät. Vielä kymmenkunnan vuotta ennen talvisotaa tuotiin tällä tavoin voita Rajaselän tsasounaan.

 Kun ennen, ns' sortovuosina, rakennettiin Salmiinkin venäläistyttämiskouluja, tuli kylän väkeen jo lukutai- toisia ja nämä kävivät pyhinä tässä kyläkirkossa lukemassa venäjänkielisiä rukouksia. Tämä tapa jatkui kyllä maan tultua itsenäiseksi ja kylän saatua oman, suomen- kielisen kansakoulun, mutta nyt luettiin rukoukset suomeksi aina siihen asti kun kylän asukkaat saivat asua kylässään.

 Vanha tsasouna ränsistyi, mutta kyläläiset rakennuttivat urakakalla uuden ja sen rakensi Jaakko Kämäläinen. Sille lahjoitti jusran (kruunun) sekä pyhät kuvat Gregon Criiska ja oli vielä mukana pyhäkön suurinta kelloa hankittaessa. Toisen kellon hankkivat Nikit Rötkin joka toimi myöskin isännöitsijänä ja Ivan Juvonen. Vielä mainittakoon että tämän uuden kyläpyhätön vihkiminen suoritettiin 2.12.1929.

 Vähän naistenkin tehtävistä ja toimista

 Kun on kerrottu miesten hommista niin liitettäköön matkaan muistoja naistenkin tehtävistä. Tämän kylän naiset ovat ammoisista ajoista lähtien' olleet kuuluja kankaankudonnaisistaan sillä taloissa tarvittavat vaat teet, olipa kysymyksessä naisten, miesten tahi lasten varusteet, olivat naisten kotona kutomia.'Miesten Paita- kankaaksi kudottiin vuosipesrätjikangasta. Se valmistettiin pellavalangoista, jotka kehrättiin ennen värttinöillä omassa pellossa kasvatetuista pellavista. Tämä kangas oli ruudullinen, missä kaksi lankaa oli valkoista ja kaksi siniseksi värjättyä niin kuteissa kuin loimissakin. Lankojen värjäys ennen suoritettiin Rajakonnussa, jossa oli, ammattitaitoinen ”mujunjiekka”värjäri. Myös miesten päällysvaatekangas kudottiin kotona ja oli sen nimenä bruikkakangas. Tämmöisestä kankaasta valmistettuja esim. miesten housuja pidettiin ensimmäisenä vuotena vain pyhäisin, mutta toisena vuotena arkenakin. Sen loimina olivat pellavalangoista, mutta kuteet paitsokkisista langoista. Naiset käyttivät arkioloissa "riebujubkua". Ei pidä kuitenkaan luulla että nimestä huolimatta, tämä olisi ollut repaleinen. Tosin riebujubkan kuteina käytettiin hienoksi revittyä riepua, mutta loimina oli jo paitsokkia. - Talvisina pitovaatteina käytettiin täälläkin kotivalmisteista sarkaa niin naisille kuin miehillekin, mutta naisten hameiksi tehtyyn sarkaan kudottiin juovia. - Noiden briukkojen ja riebujubkien aika oli ohi jo ennen talvisotaa, mutta käsistään taitavat Rajaselän naiset osasivat kutoa monenlaisia ja kauneita kankaita villoista, pellavasta ja hampuista.

  Rajaselän muusta elämästä

 Tämän pienen, liikuttavan kylän asukkailla oli 1930- luvun alussa 33 taloa, joukossa osa vanhoja, aito karja- "laismallisiaia, kaksikerroksisia, joissa alakerrassa oli tanhut eli kotieläimien sija, yläkerrassa tupa ja usein perällä kamari. Toimeentulon kylän asukkaat, joita oli noin 280-300 henkeä, saivat pienistä mutta vuosivuo- delta laajentuvista pelloistaan, rahdinajosta -talvella ja käsitöistä. Tässä kylässä valmistetut puuastiat, kelkat ja reet olivat Salmissa hyvin tunnettuja. Kylä oli saanut kansakoulun, suomalaisen jo v.1921= ja oli se ns. Hainarin kouluja, joka siirtyi Salmin kunnalle 1923 ja oli yläkoulu, joka sai alakoulun v. 1936. Raja-Karjalan Sivistysliiton aloitteesta oli kylään perustettu myöskin opintokerho jolloinkin 1930 luvun alussa ja johtivat sitä taidolla kylän opettajat. Salaisten taitojen haltijoita, tietoniekkoja tämmöisessä kylässä on ollut halki aikojen, mutta viimeisempänä mainitaan Jetsoin Petja. Hänestä yleisesti sanottiin että hän "puhuu suolah ja leibäh, parantaa ja pahendua ketä häi parahaks kattsoo".

Lähde: Nuori Karjala nro 9  v .1967

Kylä rajan äärellä – Rajaselkä

Kirkas toukokuinen päivä vie minut ensi kertaa Rajaselkään, vähäiseen salokylään rajan läheisyydessä. Kelirikko on pahimmoillaan. Ei juokse reen jalas hiekan sekaisessa jääsohjossa. Kärrin pyörätkin vajoavat syvälti pehmeään kangasmaastoon, jopa paikoin akselia myöten.

Miellyttävintä on suorittaa taival jalkaisin. Kulkukin käy nopeammin kuin noilla muilla ajoneuvoilla. Auto ei tällä kelillä uskaltaudu matkalle yrittämäänkään.

Hitaanlaisesti käy kulku. Mutta eipä minulla tällä erää kiirettäkään ole. En kuitenkaan ennättäisi tehtäviäni tänään loppuun suorittamaan. Näin voin taivaltaa verkalleen, omaa vauhtiani, vajota väliin omiin ajatus-ongelmiini ja ennen kaikkea iloita kevään saapumisesta. Taivas on selkeän sininen. Joku keväisen vaalea poutapilvi purjehtii määrä-tietoisesti länttä kohti. Aurinko valaa kaivattua lämpöä tummiin, kauan nukkuneisiin metsiin, herättäen ne uuteen virkeään elämään. Tämän merkkinä kiirii kiurun viserrys kirkkaana korkeuksissa. Se havahduttaa metsän asukkaat pitkästä horroksesta, ja vilkastuttaa ihmisenkin jäykistyneestä kuorestaan.

 Saavun Saarijärvelle, josta tie erkanee pohjoista kohden. Valtatie jatkuu suorana itään, suureen Manssilan kylään, johon jo aikaisemmin olen tutustunut. Järvi on vielä valkovaipan peitossa. Vain siellä täällä on mustia täpliä ja sinertäviä kohtia, merkkinä päivän paahteen vaikutuksesta ja ennusteena veden avautumisesta viikon parin perästä. Maasto on tasaista hiekkanummea, jossa salskeat hongat mainiosti viihtyvät. Ilma tuntuu ihanalta hengittää ja virkistää mielen entistäkin iloisemmaksi. Eipä olekaan matkaseurasta väliä. Viihtyisintä on näin yksin, kiirettä pitämättä vaeltaa.

Autio on salo, jonka lävitse tie minua opastaa. Sohjossa rämpiminen saa hien liikkeelle, ensinnä paitaan selän kohdalla tarttumaan. Kitukasvuista petäjää kasvattava neva on vaikea ylitettävä. Ei ole polun kohdasta paljoa apua. Kahlata täytyy puolisääreen saakka. Ja näin kastuvat jalkineet. Mutta kyllä päivä ne pian kuivaakin. Mustat kelot saattavat tienoon alakuloiseksi. Kartasta havaitsen nimet Mylläri, Törttö, Kartohkaselkä ja Likanen. Näiden seutujen kautta käy kulkuni. Pari tuntia kuluu Saarijärven ja Rajaselän välisen taipaleen katkaisemiseen. Näissä olosuhteissa pidän sitä hyvänä saavutuksena. Eikä minulla ole enää mitään sitä vastaan, että pääsen jo perille kylään ja määränpäähäni, koululle.

Koulun ainoa opettaja Maria Saare1a ottaa minut ystävällisesti vastaan ja majoittaa koulun kurkihirren alle. Kouluna on vähäinen karjalaistyylinen talo, jossa tupa on luokkahuoneena ja pari kamaria keittiöineen opetta-jalla asuttavana. Vaatimattomat ovat olosuhteet, eivätkä kalustot, opetusvälineistä puhumattakaan kovin korkeita vaatimuksia täytä. Mutta köyhä on Rajaselän kyläkin, niin että koulu on sen mukainen. Viehättävässä vaatimattomuudessaan on Rajaselän kylä harkiten rakennettu korkealle selälle, kunnaalle, josta avarat näkymät avautuvat etäälle rajan toiselle puolen. Tunnelmallinen rukoushuone kohoaa vaiteliaana ja kutsuvana. Harmaita karjalaistyylisiä asumuksia on nelisenkymmentä, ja niissä asustaa noin kaksisataa asukasta. Talojen haltijoista ovat mieleeni jääneet Iivan Juvosen  ja Wasili Sauhken nimet. Pieniä ovat talot pinta-alaltaan. Maanviljelys on vaatimatonta, tosin kuitenkin hyvässä kehityksessä. Ei ole vielä saatu sanottavasti uuden-aikaisia maataloustyövälineitä, lähinnä varojen puutteesta johtuen. Elatus on saatava pääasiassa metsistä, niiden tuotteita myymällä tai tekemällä. Uutisviljelyksiä on raivattu. Lehtimetsien kaskenpoltto on vielä yleistä näillä tienoin.

 On kuin Iivo Härkösen kuvauksessa:

– Paloillansa,

kaskivaaroillansa – viertää.

tulta palvoo, hallaa kiertää.

Kantaa kokoon kalikoita,

konkeloita, juurakoita,

kaikki kokoon, rovioon kantaa,

kaiken palaa, räiskää antaa.

 Tiukalla on jokapäiväisen leivän saanti. Soitteloa, lauleloa sekin murtaa murheen ansan. Tämän tajuaa salon eläjä ja on tyytyväinen vähästäkin, toivoen kuitenkin aikaa parempaa. Entiset ajat, jolloin raja oli avoinna puolin ja toisin kulkea, ovat vielä tuoreessa muistossa kauniina kangas-tuksena, ja siihen kylän asukkaiden mieli tuon tuostakin palaa. Vasta 1930-luku toi Rajaselkään omaehtoisen yrittämisen tahdon ja hengen,  

ja tämä on jo monin kohdin osoittanut väkevyytensä. Mutta ajan lisäksi tarvitaan valtiovallan määrätietoisia toimenpiteitä.

Jo saapumisiltana käväisin rajaviivalla. Vähäpätöinen puro, Rajaoja, luikertelee kennäiden välissä uomassaan. Ei siinä ole liialti vettä, mutta kuitenkin on sillä tärkeä tehtävä kylän pyykinpesupaikkana. Parhail-laankin on pari huivipäistä naista vaatteiden puhdistuspuuhassa. Ojan keskellä mutkittelee raja-aita, paikoin Neuvostoliiton puoleisella ran-nallakin. Vastaisella törmällä kohoaa suuri rakennus, rajavartion asemapaikka. Lähettyvillä on korkea torni, jonka huipussa on vartiomies kiikarilla tähystämässä. Korkeahko paaluaita peittää näköalan edem-mäksi. Kauempana erotan vielä ryhmän autioita, rappeutuneita taloja.

Alakuloiset ovat mietteeni rajanäkymiä katsellessani. Osa kylää on toiselle puolen erotettu, ja monet kylän asukkaista pääasujamistosta, omista sukulaisista etäälle viety ja hajoitettu. Entinen vilkas kanssa-käyminen on kuin veitsellä äkkiä poikki leikattu. Uudet juuret on kylälle kasvatettava, ja kiinteät yhteydet toisaalle, länteen, rakennettava. Se on suomalaisen rajaseutupolitiikan tehtäviä. Kunpa vain olisi konsuleilla viisautta ja taitoa riittävästi. Ja kunpa ei vain hukattaisi aikaa liialti.

Ehtoo kului myöhään tarinoidessa. Opettaja Maria Saarelan mies, tullivartija Antti Saarela oli oikea erämies, joka osasi metsästysretkistään mehukkaasti kertoella. Paljon oli hän saalista saanut. Riippuipa kamarin seinällä suuren karhun mustantuuhea talja kauniina voittosaaliina eräästä kaatoretkestä. Tunsi hän mainiosti myös kylän ja kaakkoisen rajaseudun olosuhteet, valaisten niitä monipuolisesti minulle, hartaalle kuuntelijalle. – Emäntä valmisti meille tukevan illallisen, jonka nauttimisen jälkeen omituinen raukeuden tunne valtasi olemuksen. Silmät eivät millään tahtoneet avoimina pysyä, vaan vetäytyivät tuon tuostakin umpeen. Eipä kumma, että mieli alkoi vetää vuoteeseen, jonne kuitenkin vasta myöhäsellä hennoin siirtyä. Paljon oli ollut mieleen pantavaa. Vielä unessakin olin kuulevinani karhun mörinää ja ilveksen ulinaa heijastuksina kuulemistani metsäretkistä.

Kultainen päivän säde leikitteli silmäluomillani, painaen niille tulisia herätyssuudelmia. Täytyipä tuohon ihanuuteen havahtua. Virkeä oli mieli, vaikka jalat hiukan aroilta eilisestä marssista tuntuivatkin. Pistäytyminen ulkona koulun pihamaalla Jumalan raittiissa ilmassa ja heloittavassa luonnossa herätti lopullisesti. Tajusin eläväni jälleen ihanaa kevätaamua. Päivänkehrä heloitti ruusunvärisenä.

Siintävät vaarat etäisyydessä ja sininen taivas värisyttivät oudon kai-puun kieliä. Mieli oli onnellisen kaipaava. Sydän oli tulvillaan kiitol-lisuutta ja riemua. Elämän runsaus kirkastui moninaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan. Eikö tämä ole lähellä täyttymyksen tunnetta? Mieli oli näin aamulla kauniisti viritetty päivän tehtäviin ja tapahtumiin.

Ajanmittarin näyttäessä 8 ilmestyivät ensimmäiset lapset pihatanhualle. Siellä he kisailivat omia leikkejään. Näytti siltä, kuin jo eilisiltana olisi sana lentänyt kylän lävitse vieraan saapumisesta. Niin tytöt kuin pojatkin olivat ilmeisesti parhaimpiin pukeutuneet. Puhtaat kasvot ja kammatut hiukset olivat myös osoituksena poikkeuksellisesta päivästä. Hiukan vaille 9 soi kello opettajan kädessä, hänen ilmestyessään ulko-portaille oppilaita vastaanottamaan. Pian oli asetuttu suoraan riviin  ja aamutervehdykset lausuttu.

Työ alkoi aamuhartaudella, kuten muuallakin. Aluksi ei kuitenkaan veisattu virttä, vaan ortodoksinen laulu: "Oi, Jeesus Kristus" kajahti heleänä lasten suista. Harras on sen sävel, ja niin se luo kauniin tunnel-man hämärään luokkaan. Ristinmerkki tśupussa olevaa pyhimyksen kuvaa kohti suoritettiin verkkaan ja ajatuksella. Opettajan henkevä puhe herkisti mielen parhaaseen yritykseen. Jo tämä osoitti, että kysymyksessä oli erikoinen opettajapersoonallisuus, vaatimaton, tahdikas, lahjakas, parhaansa yrittävä. Maria Saarela (o.s. Räbinä) oli synnyltään salmilaisia, Lunkulan saaresta kotoisin. Sortavalan seminaarissa oli hän opettaja- pätevyytensä saavuttanut. Loistava oli hänen kelpoisuustodistuksen-sakin, ilmaisten monipuolista lahjakkuutta. Uskollisena kotiseudulle halusi hän kuitenkin palvella omaa Salmin kuntaa. Hän tyytyi vaatimat-tomassa tilapäishuoneistossa työskentelemään, vaikka olisi ollut ansioi-tunut parhaimpiinkin paikkoihin pyrkimään ja pääsemään. Maria Saarelassa oli tuota oikeata kutsumistietoisuutta, joka tunsi kunniakseen palvella suomalaista isänmaata vaikeissa rajaseudun oloissa. Ei hän tästä mitään erikoista kiitosta saanut, eikä halunnutkaan. Hänelle riitti tietoi-suus tärkeästä tehtävästä, ja väkevä halu sen suorittamiseen parhaalla tavalla. Tällaisten opettajien ansiosta kuin Maria Saarela oli, kohosi rajaseudun koululaitos nopeasti parissa vuosikymmenessä varsin korkealle opetuksellisellekin tasolle, kasvatuksellisesta puhumattakaan. Eivät tuota kehitystä sanottavasti estäneet eikä hidastaneet vaatimat-tomat huoneisto-olot, eivät heikonlaiset ja puutteelliset välineetkään.

Tunti vierähti toisensa jälkeen opettajan osoittaessa huolellisuutensa ja taitonsa kyselyssä ja läksyn valmistuksessa, sekä oppilaat läksyn osaami-sessa. Lahjakkaita olivat rajan lapset. Kun vähäinen oppilasmäärä vielä  salli yksilöllisen käsittelyn, niin muodostuivat tuloksetkin opetuksel-lisessakin mielessä melko hyviksi. Erityisesti kiinnitti huomiota oppi-laiden mallikelpoinen käytös, joka oli ilmeisesti tuloksena opettajan kauniista esimerkistä ja oikeasta neuvonnasta. Suhde opettajan ja oppilaiden välillä oli mitä miellyttävin. Opettaja kannusti ja oppilaat yrittivät innostuneina selviytyä tehtävistään kunnialla.

Lopuksi halusin kuulla oppilaiden laulavan. Tyttö ja poika toisensa jälkeen astui opettajakorokkeelle, esittäen laulun halunsa mukaan. Erityistä huomiota kiinnitin pienenlaisen vaalean tytön esiintymiseen. Hän lauloi ensiksi sisarensa kanssa, joka omisti myös kauniin äänen. Lopuksi tyttö lauloi yksin:

”Jo Karjalan kumbusil puut kukitah,

jo Karjalan koivikot tuuhevutah ..”

Aäni oli kirkas ja ihmeellisen tenhoava, saaden herkät kielet sisässäni värisemään. Nyt vasta käsitän kevään tulleen, Karjalan kevään saapu-neen. Tämä ihme kirkasti mielen, toi siihen herkkyyttä ja kaipuuta. Ei kumma, jos silmäkulmaan hiipi kirkas kyynelpisara. Lauluäänen taika on Luojan kauneimpia lahjoja. Tuo tyttö, Anni nimeltään, oli saanut tuon ihanaisen annin. Hän välitti viestejä kauniimmasta, kirkkaammasta maailmasta. Tuo hetki hämärässä Rajaselän koulutuvassa on syöpynyt muistiini lähtemättömästi kimmeltävänä tuokiona, joka aina kevään aurinkoisten päivien tullen sukeltautuu vuosien paksuisista peitteistään ikinuorena esille.

Myöhemmin tuotti Pikku Annin suloinen laulu suurta iloa monille kuuntelijoille Sortavalan radion välittämänä ja lukuisissa juhlatilai-suuksissa. Hän joutui jo ennen sotia kouvolalaisen naislehtorin kasvatiksi, päästen oppikouluun ja varsin mukaviin oloihin. En tiedä, miten hänen laulajauransa sen jälkeen jatkui. Luultavaa on, että hän ei vanhempana enää pystynyt lunastamaan lapsena antamiaan lupauksia, kuten eivät useimmat muutkaan.

Viimeinen kuva Rajaselästä on minulla syksyisenä pyhäiltana. Korkealle vaaralle oli kohonnut uljas koululinna. Se oli tuon ajankohdan käsityk-sen mukaan erittäin tarkoituksenmukainen ja hyvä. Luokkia oli siinä useampia, ja kahdella opettajalla oli siinä avarat asunnot. Rajaselkä oli viimein pitkän odotuksen jälkeen saanut oman koulunsa, ja siksi oli kylässä ja kodeissa riemu suuri. Koulun vihkiäistilaisuus oli todellinen juhla kylälle. Tiet olivat mustanaan juhlaan kiirehtijöitä. Eivät pitkät matkatkaan estettä tuottaneet. Kaunis koululinna näkyi etäälle rajan toiselle puolen.

Rakennuksen harjalla liehui siniristilippu lepattaen lauhassa tuulessa. Autot toivat runsaasti juhlaväkeä kauempaa Tulemalta ja muualtakin. Seurakunnan kirkkoherra J. Railas oli kirkkokuoron ja kanttori Soitimon avustamana tullut suorittamaan koulun juhlallista kirkollista vihkimistä, ja minä valtiovallan edustajana pitämään asiaan kuuluvaa juhlapuhetta. Tilaisuus oli tunnelmallinen, todella juhlava. Väkeä oli huoneet täynnä, hartaana kuunneltiin ohjelman suoritusta. Ei kansa väsynyt pitkiin puheisiinkaan. Tietysti omien lasten esitykset eniten mielet herkistivät. Ortodoksisen kirkon papin perinteiden mukaiset vihkimisseremoniat pyhän savun suitsutuksineen ja veden ripsotteluineen talon kaikissa huoneissa koululuokkien vihkimisen jälkeen toivat erityistä juhlan tuntua. Kuoro lauloi mainiosti, tunnetta kosketellen, oman osansa. Silmäin ilmeet osoittivat myös kuunneltavan omaa puhettani. Tietysti tämä innoitti yrittämään parhaansa. Vapaassa sanassa esittivät kylä-läisetkin kiitoksensa Salmin kunnalle koulun saamisesta. Kunnan edustajat toivottivat koululle, sen opettajille ja oppilaille parhainta menestystä. Mieleen painuvasti puhui monen muun ohella Matti Pajunen, yksityiskoulun aikainen kylän opettaja. Vaieten tunteet herkkinä tapahtui useimpien paluu kotiin.

Hopeinen kuu hohti tunnelmoivasti sametintummalta taivaalta ajaessani juhlan päätyttyä autolla pimeän salon kautta Tulemaa kohti. Ilma oli täynnä kauniita toiveita.

Joulukuun pimeydessä 1939 loimusi tuli useimpien rajan koulujen ikkunoista, sortaen ne savuaviksi raunioläjiksi. Rajaselän koululinna säästyi tältä kohtalolta, ja vuoden 1943 alussa aloitettiin sen suojissa suomalainen koulutyö uudelleen. Kesä 1944 saattoi Rajaselän taas sotatoimialueen itäiselle puolelle. Moskovan pakkorauha vei Suomelta Laatokan Karjalan. Rajaselän kylä joutui historiansa uuteen vaiheeseen. Kerran kylässä kauniina sykkinyt elämä väistyi, antaen tilaa uudelle, tuntemattomalle.

Arvo Jääskinen, Nuori Karjala 3/1973.